Museo säilyttää myös kieltä

Vuoden 2017 ensimmäisessä Kielikellossa oli Kirsti Aapalan ja Klaus Ruppelin artikkeli kulttuurisanoista. Kulttuuri-sana juontaa juurensa latinan maanviljelystä tarkoittavaan culturaan, sivistys-sana on sen sijaan suomalaista perua. Sivistäminen tarkoitti alun perin siistimistä, kohentamista ja kaikenlaista kaunistamista. Savossa asioita myös sivisteltiin. Kun haluttiin pellavakuiduista äärimmäisen hienoa lankaa, kuitujen erityisen tarkka puhdistaminen harjalla oli niin ikään sivistelyä.  Myös sana sipistely kertoo suomen puhujalle millaisesta toiminnasta on kyse. 


Koppelvakka, Kiihtelysvaaran Oskolasta. 


Artikkeli laittoi ajattelemaan sanojen muuttuvia merkityksiä ja sitä kautta Pohjois-Karjalan museon kokoelmien kansatieteellistä osaa. Vaikka kielen arkistointi ei kuulu museoiden perustehtäviin, ilahduttavasti luetteloinnin sivutuotteena tulee myös taltioitua muuttuvia tai vanhoja sanoja. 

 
Suojärveläisen Grigori Jeliseffin valmistama pitkä turu on vuodelta 1906.
Se on tyypiltään suora ja tuohella päällystetty halkioputkinen puutrumpetti.
 

Kokoelmista löytyy erilaisia kuontaloita, kuontalopuikkoja ja kuontalolapoja. Museoyhteydessä kuontalo on pellava- tai villatukko, josta kehrätään lankaa, mutta ehkä tutumpi merkitys on sotkuinen tukka. Museossa säilyvät myös esineiden kansanomaiset, hyvin paikallisetkin nimet. Päreinen seinäkori on Kiihtelysvaarassa tunnettu nimillä pärekoppoli ja koppelvakka. Tämäntyyppisiä seinäkoreja myydään edelleen, mutta ihan vain seinäkorin, ei pärekoppolin, nimellä. Tuohitorvien nimitys riippuu mallista, on turua ja breloa, ei pelkästään tuohisia paimentorvia, vaikka kaikkia malleja on käytetty paimenten äänimerkinannossa. 


Tsyöttöipuzu eli onkimatopurkki Salmin Rajaselästä
on peräisin 1800-luvun loppupuoliskolta.


Rajakarjalaiset sanat erotuvat ominen vivahteineen, löytyy puulusikkua (lienee selvä) puzua (pieni tuohinen säilystysastia), meästöä (suomeksi rapapalli, eli lapsen tuohinen helistinpallero) ja sellään kaubutav brujaa (selänraaputin).  Museot voivat siis omalta osaltaan täydentää suomen kielen kirjoa huolehtimalla konkreettisesti esineistä nimineen päivineen.  


Tuohiesineitä vitriinissä Juuret pystymetässä -näyttelystä.
Etualalla tuohinen maito-astia, puzu ja tuohikontti.
Kuva: Matti Kuuru.


Muutama herkullinen poiminta alussa mainitusta artikkelista tähän suomen kielen kulttuurisanojen kirjoon. Teatteria suomennettiin 1800-luvulla katsolaksi, kometiahuoneeksi ja näkymöksi. Ja eikö olisi ihanaa käydä soitelmuskokouksessa eli nuottipaikalla eli nuottilossa. Museo-sanan kanssa aikaisemmat  kielenhuoltajamme eivät ole revitelleet. Ehkä se olisikin ollut turhaa, koska sanan alkujuuri on sitä, mitä museot ovat.  Mouseion oli muinaisten kreikkalaisten taiteille ja tieteille pyhitetty paikka.

Iiris Heino

Kuukauden kuva / heinäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Heinäkuun valinnan on tehnyt museoassistenttimme Hanna-Maija.

Leena Luostarinen, Rock Bound II 1986
öljy kankaalle, Olavi Turtiaisen kokoelma



Leena Luostarisen maalauksissa minua puhuttelevat vahvat värit ja voimakkaat vedot – molemmat selkeästi läsnä myös Rock Bound II -maalauksessa. Toisen kerroksen aulaan hiljattain ripustettu teos palauttaa mieleen myös lämpimiä näyttelymuistoja: se oli esillä Joensuussa jo Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä 2013 muiden samaa kiviteemaa tutkivien teosten rinnalla, mutta hankittiin osaksi Olavi Turtiaisen kokoelmaa vasta tänä vuonna.

Hanna-Maija Laaksonen

Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun valinnasta vastaa näyttelymestarimme Jaana.


Hannu Riikonen, Tervemenoa ikävä 1986maalattu kipsi, Joensuun kaupungin kokoelma


Hannu Riikosen naivistis-realistiset ja usein humoristiset teokset kuvaavat runsasmuotoisia ihmishahmoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Taidemuseon kokoelmiin kuuluu useita Riikosen töitä, joista 170 cm korkea Tervemenoa ikävä viettää tänä vuonna kolmekymppisiään Joensuussa - teos hankittiin Joensuun kaupungin kokoelmaan 1987. Rakastettu kokoelmasuosikki tuotiin kesäkuun alussa jälleen esille 3. kerroksen porrastasanteelle.

Teoksen on valinnut näyttelymestari Jaana Hämäläinen, joka tulee aina veistoksen nähdessään hyvälle mielelle.

Rukinlapojen kauneus

Rukinlavat ovat monelle vanhojen, kuluneiden ja niin nähtyjen museoesineiden symboli, varsinkin kun niiden käyttötapaa ei enää tunneta. Niitä on ollut esillä runsaasti museoiden näyttelyissä sadan vuoden aikana. Suomen museoista löytyykin tuhansia rukinlapoja.

Rukki yleistyi Suomessa 1600- ja 1700-lukujen taitteessa Turun seudulta alkaen. 1800-luvulla rukki valtasi jo Itä-Suomeakin, joskin Karjalassa kehrättiin paikoin vielä vanhemmilla menetelmillä, eli värttinällä.

Rukinlapa on rukin itsenäinen osa, jolle on oma paikkansa rukkilaitteessa. Lapaan kiinnitetään tukko eli kuontalo kehrättävää kuitua (erityisesti pellavaa), josta vedetään säikeitä rukinpyörän kautta langaksi.

Rukinlapoja on yleensä ollut sekä yksinkertaisia, jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja että taidokkaasti koristeltuja lahjaesineitä. Koristelutavoissa on alueellisia eroja: esimerkiksi Pohjanmaalla rokokoo-henkiset, sirot, lävistekoristeiset rukinlavat olivat yleisiä. Karjalassa taas suosittiin leveämpää, lyhyempää ja niukemmin koristeltua mallia. Karjalaisen lavan koristelulle on ominaista reunan pykälöinti ja profilointi, kolmiopistelmärivit sekä lavan keskellä kulkeva reikäjono.




Rukinlapa oli usein sulhasen työnäyte ja morsiuslahja tulevalle vaimolle. Niistä löytyy geometristen koristeluilotteluiden lisäksi nimikirjaimia, vuosilukuja, sydämiä ja muuta tulevaan yhteisen eloon viittavia asioita.

Ehkäpä rukinlapojen esiintyvyyttä museokokoelmissa selittää se, että ne alkoivat olla väistyvää perinnettä 1900-luvun alussa. Silloin jo tavallisellakin perheenemännällä alkoi olla varaa ostokankaisiin, joita pidettiin kotikutoisia hienompina. Rukit ja rukinlavat kävivät tarpeettomiksi ja ne joutivatkin museoon. Niitä myös tallennettiin kokoelmiin mielellään, sillä ne vastasivat tuon ajan kokoelmien kartutusihannetta: katoavaa perinnettä, jossa näkyy tavallisen kansan käsityötaito.

Ja niinhän se on, jokainen museon rukinlapa on yksilö, vaikka tietyt perusperiaatteet tulikin käyttökelpoista esinettä valmistaessa pitää mielessä. Näihin kauniisiin esineisiin tiivistyy museohistoriaa, kansantaidetta ja ripaus romantiikkaa. Siispä nostamme hattua näille perusmuseoesineille ja niiden tekijöille ja talteen kerääjille!

Hilman Juuret pystymetässä -juhlanäyttelyssä rukinlapoja on
esillä 39 kpl – kokoelmissa on niitä on lähes sata. Kuva: Matti Kuuru

Iiris Heino

Kuukauden kuva / toukokuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Toukokuun valinnasta vastaa amanuenssimme Eino.

Heikki W. Virolainen, Uudestisyntynyt 1977
puu ja alumiini, Joensuun kaupungin kokoelma



Virolainen työsti teoksensa ”köyhän miehen valumenetelmällä”, eli pakottamalla pieniä alumiinipaloja muotoon ja kiinnittämällä ne alumiiniruuveilla teoksen puurunkoon. Huomiota herättävä veistos yhdistelee Kalevala-aiheita, kristillistä kuvastoa ja afrikkalaista kuvanveistoperinnettä. Uudestisyntynyt on yksi Joensuun taidemuseon kuvatuimpia teoksia ja se on ollut kysytty vieras myös erilaisissa veistosnäyttelyissä Pohjoismaita myöten.

Teoksen on valinnut kokoelma-amanuenssi Eino Nieminen

Hilma & Juurilla - juhlasukat jalkaan

Pohjois-Karjalan museo Hilma on Suomen ikätoveri. Viime viikolla avatun satavuotisjuhlanäyttelyn teemaksi on valittu metsä ja puu, sillä niiden merkitys Pohjois-Karjalan maakunnan ja koko Suomen historialle on kiistaton. Näyttelyssä valokeilaan pääsevät niin metsäteollisuus kuin kansanesineet, Suomen vanhimmasta säilyneestä moottorisahasta kauniiseen rukinlapainstallaatioon ja kiehtoviin taikakaluihin.

Mutta löytyypä näyttelystä uustuotantoakin. Yhtenä hauskimmista yksityiskohdista nimittäin silmään osuu tolppaa kiertävät villasukkaparit. Mitä ihmettä?

Näyttelyssä esillä olevat Juurilla- ja Hilma-villasukat on suunniteltu Pohjois-Karjalan museon kokoelmista löytyvien villasukkien pohjalta. 

Projektin sysäsi liikkeelle Hilman näyttelyamanuenssi Iiris Heino, joka ehdotti alkuvuodesta innokkaana neulojana tunnetulle kulttuurisihteeri Sari Suvannolle uuden sukkamallin suunnittelemista museon juhlanäyttelyyn.

Sari Suvannon suunnitelemia Hilma-sukkia
näyttelyssä, kuva Mia Ylhäinen.

Koske museon kokoelmista löytyi materiaalia huomattavasti yli yhden sukkamallin tarpeen, Sari Suvanto pyysi neulojakollegansa Eija Sinkkosen apuun. Sarin suunnitelmien pohjalta syntyi lopulta pintaneuleisiin keskittyvät Hilma-sukat, Eijalta kirjoneuleisiin pohjautuvat Juurilla-sukat.

Sukkien suunnitteluprosessista voit lukea enemmän Hilppa-blogista, molempien sukkien ohjeet löydät Pohjois-Karjalan museo Hilman nettisivuilta. Inspiraatiota voi hakea myös Juuret pystymetässä -näyttelystä, joka on esillä 14.1.2018 saakka.

Perinteet kunniaan, puikot heilumaan!

Kuukauden kuva / huhtikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Huhtikuun teoksen on valinnut tettiläisemme Verna.

Tapani Mikkonen, Viuhka 1991
litografia, Joensuun kaupungin kokoelma



Pidän teoksessa siitä, että sitä pitää tulkita itse ja kaukaa ja läheltä katsoessa saa erilaisen mielikuvan. Tapa, jolla teos on tehty saa sen näyttämään hiukan sarjakuvamaiselta. Vaikka taitelija ei ole käyttänyt teoksessaan värejä, siitä saa vahvan vaikutelman heti.  

Verna Lepikkö, tet-harjoittelija, Pataluodon koulu 8D

Museo säilyttää myös kieltä

Vuoden 2017 ensimmäisessä Kielikellossa oli Kirsti Aapalan ja Klaus Ruppelin artikkeli kulttuurisanoista. Kulttuuri-sana juontaa juurensa l...