maanantai 27. helmikuuta 2017

Jalat

Välillä pohdin, miten mielekästä museotyöntekijänä on käydä aina lomalla museoissa. Eikö olisi järkevämpää tyhjentää ajatukset työympäristöstä ja keskittyä täysin muihin asioihin?

Toisaalta jos lomalla ei vieraile muissa museoissa, koska sitä sitten ehtisi? Etenkin näin Itä-Suomessa asuessa paljon hienoja näyttelyitä jäisi näkemättä ja kokematta, jos rajaisi museovierailut vain loma-aikojen ulkopuolelle. 

Eikä niitä työajatuksia sitä paitsi taida saada kytkettyä kokonaan off-asentoon mitenkään, oli vapaa-aikanaan sitten museossa, melomassa tai marjapuskassa. Tuttuja juttuja tulee nimittäin vastaan silloinkin, kun luulee tekevänsä jotain ihan muuta. Edelfeltin maalauksista tuttu Virginie seikkailee jälleen uudessa romaanissa, mutta eivät kirjabongaukset pariisittareen rajoitu.

Esimerkiksi viime syksynä sain Einolta yllättäen sähköpostin otsikolla Jalat.

Osui Saarikosken kirjasta pätkä: 
Kiskoin metsässä irti tammipuun juuren, josta kirveellä ja puukolla veistelin ihmisen jalan muotoisen esineen, istuin kuin pikkupoika ilta-auringon paisteessa pihanurmikolla ja veistelin. Tuumin, että Kain Tapper loisi tästä taideteoksen, minä en saa aikaan kuin puujalan, jota sitä paitsi ei voisi käyttää, mutta on se kaunis katsella. Yritin laittaa sen saappaaseen, että olisin pannut pöydälle kuin kukan maljakkoon, mutta saapas oli numeroa tai kahta liian pieni. 
Pentti Saarikoski, Euroopan reuna, Keuruu 1982, 24 
Meillä kun on se Tapperin veistos, Jalat.

Toimii tämä tietysti toiseenkin suuntaan. Ajattelen nykyään Saarikoskea aina kulkiessani Tapperin veistoksen ohi toisen kerroksen käytävällä.


Kain Tapper, Jalat 1997
Olavi Turtiaisen kokoelma


Vastaavia taitaisi olla kerrottavaksi vaikka kuinka, kun vaan muistaisi joskus kirjoittaa niitä ylös. Näitä mielleyhtymiä olisi joskus hauska kuulla sieltä ruudunkin takaa!

Talviterkuin

Hanna-Maija

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kuukauden kuva / helmikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Helmikuussa vuorossa ovat museonjohtaja Tarja ja Oscar Parviainen.

Oscar Parviainen, Arabi 1904-5 
öljymaalaus




Oscar Parviaisen Arabi on maalattu taiteilijan ensimmäisellä Afrikan-matkalla 1900-luvun alussa. Usein eksoottisia aiheita maalannut Parviainen ei ole nauttinut suurta näkyvyyttä verrattuna muihin tämän ajan suomalaisiin taiteilijoihin, mutta hänen värikkäät ja eläväiset teoksensa ovat löytäneet ihastuneen yleisön Joensuun taidemuseolla, jossa Parviaisen teoksia on nähtävillä 3. kerroksen Studio-huoneessa.

Tarja Raninen-Siiskonen

tiistai 31. tammikuuta 2017

Juhlavuoden kuukauden kuva / tammikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Sarjan aloittaa Henna ja Hugo Simberg.

Hugo Simberg, Piruparka kaksosineen 1898 
viivasyövytys & kuivaneula, 18,2 x 12,3 cm



Simbergin symbolistinen vedos tuli taidemuseolle osana Olavi Turtiaisen lahjoitusta vuonna 1961. Pidän tässä teoksessa siitä miten taiteilija onnistuu luomaan viivan avulla surullisen, mutta lämpimän kohtauksen, jossa äiti syleilee lapsiaan. Simberg toteutti useita piru-aiheisia teoksia, joista Piruparka kaksosineen on mielestäni yksi intiimeimmistä.

Henna Karhapää

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Ihastus, innostus ja ihmetys - kolmen i:n diplomityöt

Kävin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni kuvataidekoulua ja sain sieltä päättötodistuksenkin keväällä 1998. Vielä lukiossakin keräsin kurssitarjottimelta kaikki mahdolliset vapaavalintaiset kuvaamataidon kurssit. Ihanien opettajien – joista osan töitä on sittemmin tullut vastaan myös monenmoisissa valtakunnallisissa taidenäyttelyissä – ohjauksessa sain piirtää mallista, mielikuvituksesta, ohjeista ja vapaasti. 

Pääsin kokeilemaan öljyväri-, akvarelli- ja pastellitöiden tekemistä. Yritin olla nuuhkimatta tärpättiä ja fiksatiivia, mutta kärsin silti päänsäryistä. Tein sarjakuvaa, croquis-piirustuksia, savi- ja kipsitöitä sekä kehnomman puoleista kalligrafiaa. Opin punomaan amppeleita, kutomaan kangaspuilla, rakentamaan kenkälaatikkokameran, kaivertamaan linolevyjä, kehittämään valokuvia ja editoimaan videoita. Lempityövälineitäni olivat hiili ja liidut.

Edelleen muutosta toiseen kannan uskollisesti mukanani piirustusvälineitä ja vähintään kerran vuodessa haaveilen ostavani öljyvärit. Viimeksi kuitenkin muistan oikeasti piirtäneeni joskus parikymppisenä. 

En koskaan ollut mielestäni kuvataiteen tekemisessä erityisen taitava. Silti näin jälkeenpäin vanhoja töitä selatessa usein miettii, miten sitä onkin osannut jos jonkinlaista. Pääasiassa kiitos siitä kuuluu innostaville opettajille ja annetuille mahdollisuuksille.

Nostalgiaan vajoaminen on muutenkin mielipuuhaani, mutta tällä kertaa muistojen polulle eksyin alkuviikosta taidemuseon ensimmäisen kerroksen Projektiin rakentuneen näyttelyn myötä. Näyttelyssä on esillä Joensuun yhteiskoulun lukion ja Lyseon lukion oppilaiden kuvataiteen diplomitöitä.

Opetushallituksen kehittämällä lukiodiplomilla oppilas voi antaa erityisen näytön osaamisestaan ja harrastuneisuudestaan taito- ja taideaineissa. Diplomityö on siis tavallaan kuvataiteen ylioppilaskirjoitus. Annetut tehtävät ovat valtakunnallisia ja oppilas voi valita kuudesta vaihtoehdosta mieleisensä aiheen, jonka toteuttaa vapaavalintaisella tavalla. Työhön voi käyttää aikaa yhden lukiokurssin verran eli 38 tuntia.

Ja kyllä sitä aikaa on käytettykin! 





Ihania töitä! Näyttelyä katsoessani olin vuoroin ihastunut, inspiroitunut ja ihmeissäni: miten diplomin suorittaneet osaavatkin jos jonkinlaista! Lähestymistapoja tehtäviin on yhtä paljon kuin näyttelyssä tekijöitäkin ja käytetyt tekniikat vaihtelevat laidasta laitaan. Nähtävillä on myös oppilaiden työpäiväkirjat, joten näyttelyvieras voi halutessaan sukeltaa syvemmälle luomisprosessiin.

Suosittelen lämpimästi! Kannattaa tosin pitää kiirettä: diplomityöt ovat esillä taidemuseolla vain ensi viikon perjantaihin eli 20.1. saakka.

Tällä hetkellä askarruttaa, mahtavatko liidut olla vielä tallella jonkin purkamattoman muuttolaatikon pohjalla.

Hanna-Maija

maanantai 19. joulukuuta 2016

Hei, Henna tässä!

Aloitin syyskuun loppupuolella Joensuun taidemuseo Onnin yleisöpalveluitten amanuenssin sijaisena. Samalla muutin takaisin syntymäkaupunkiini Joensuuhun Skotlannista, tarkemmin sanoen Glasgow’sta, jossa asuin kymmenen vuotta. Muutos ei tullut vain maiseman vaihdoksesta vaan myös työnkuvasta: vaihdoin väitöskirjatutkijan roolista huomattavasti sosiaalisempaan museotyöntekijän rooliin. Elämäni muuttuikin yöaikaan valvomisesta (silloin oli hiljaisinta kirjoittaa) ns. normaaliin päivärytmiin, johon kuuluu lakisääteinen kahvitauko ja toimisto, johon työt voi jättää päivän lopussa (olohuoneeni sijaan, joka toimi toimistonani vuorokauden ympäri).

Taidemuseo ei kuitenkaan ole minulle tuiki tuntematon paikka, sillä tulin tänne työharjoitteluun ensimmäisen kerran kun olin 14, sen jälkeen kesätöihin kun olin 21, ja sitten vielä pari vuotta myöhemmin museoassistentiksi n. vuoden ajaksi. Nyt yleisöpalveluitten amanuenssin sijaisena olen vastuussa taiteen saavutettavuuden lisäämisestä. Olenkin jo suunnitellut ensi kevääksi ja kesäksi erilaisia opastuksia ja työpajoja eri-ikäisille yleisöille. Lisäksi toteutamme yhteistyössä Harrastepankin kanssa Taide tutuksi -kurssin, jolla tutustutaan taiteen historiaan museon kokoelmia apuna käyttäen. Kurssi on tarkoitettu 16-29-vuotiaille taiteesta ja taiteen opiskelemisesta kiinnostuneille nuorille, jotka pääsevät kurssille ja museoon ilmaiseksi Harrastepankin lipulla. Kurssi toteutetaan helmikuussa kolmena peräkkäisenä keskiviikkona, ja jos hanke menestyy, niin mietimme sen tarjoamista seuraavaksi lukio- ja ammattikouluopiskelijoille. 

Lisää tietoa Harrastepankista ja sen tarjonnasta löydät sivuilta www.nuortenjoensuu.fi/harrastepankki. Sitä kautta nuori voi myös ilmoittautua liikunta- tai kulttuuriharrastukseen, mukaan lukien Taide tutuksi -kurssille.

Itse taidehistorioitsijan koulutuksen saaneena pidän tärkeänä, että voimme tarjota nuorille mahdollisuuden tutustua taiteen opiskeluun taidemuseon kaltaisessa käytännönläheisessä ympäristössä. Moni kokee taiteen lähestymisen edelleen elitistisenä ja on tärkeää näyttää, että taide ja taidemuseon kokoelmat ovat meille kaikille. Toivonkin, että tulevana vuotena jokainen haastaisi edes yhden perheenjäsenensä tai ystävänsä käymään museossa: ei pelkoa, me emme pure (ja täältä saa myös kuumaa kaakaota).

Jouluisin terveisin,

Henna Karhapää