Kuulumisia kudelmakammarista

Kahvin tuoksu tavoittaa sieraimeni samalla kun saan kylmän mehun kannuun. Kahvi termariin, mukit, sokerit, maito, mitä vielä tarjottimelle? Siirrän tarjoomukset taidemuseon projektitilaan. Kaikki – myös minä, ”vertaisvirkkaaja” – on valmiina!

Projektitilan seinille on jo muutaman viikon aikana kiivennyt monenkirjava kudelma. Näyttelyvieraat ovat innoittuneet ensin KUI?-näyttelyn mielikuvitusta kutkuttavista teoksista ja piipahtaneet virkkaamaan, solmimaan, kirjomaan, neulomaan, mieleisellään tekniikalla, erilaisista materiaaleista oman luomuksensa osaksi yhteisteosta. Onpa seinille kiinnitetyillä hyllyillä esillä pienoisveistoksiakin!

Näin keskiviikkoisin olemme me ”vertaisvirkkaajat”, kukin armolahjojemme mukaan olleet innostamassa ja kannustamassa näyttelyvieraita, mutta myös ihan varta vasten tähän viikoittaiseen työpajaan tulevia ihmisiä erilaisten tekstiilikokeilujen pariin. Syvästi ja vaikeasti vasenkätisenä minun vahvuusalueeni on enempi toisaalla, kuten puhumisessa ja tarjoomusten järjestelyssä.. Toisaalta, aika moni tuosta ovesta sisään astunut on tullessaan ilmoittanut toiminnallisesta esteestä, entivanhasta traumasta joka on syntynyt koulun käsityötunneilla. On ollut helppo sanoa että ota kuule jonotusnumero ja ootellessas koukku tai puikot käteen tai kerropa lisää ja voit samalla tehdä vaikka umpisolmuja siihen lankaan jota jo punot hikisissä käsissäs. Tovin ja kahvikupposen tai mehumukillisen, sekä eheyttävien vertaiskeskustelujen jälkeen kuin huomaamatta vieras nykertää oman luomuksensa yhteisen teoksen osaksi.

Iltapäivä vierähtää hujauksessa. Työpajassa vieraili italialaisia vaihto-opiskelijoita, joista yhdelle sain opettaa ketjuvirkkauksen jalon taidon, eteläsuomalaiset vanhemmat jotka olivat tuoneet tyttärensä pääsykokeisiin ja odottelivat tekstiilitaiteen parissa kokeiden päättymistä, yksi äiti kolmen, toinen kahden pienen lapsen kanssa – joista jokainen loi toinen toistaan upeamman teoksen, jokainen aivan eri teoksen innoittamana! erään pienen taiteilijan kanssa sovimme että hän tulee näyttelyn päättymisen jälkeen perimään yksityiskokoelmiin kuuluvan teoksensa pois – oli ehtinyt luvata sen pikkusiskolleen.. Mutta tätä menoa yhteisteos ottaa koko tilan haltuunsa ja lopulta ryömii sieltä ulos!

Ja minä olen tässä aluksi hieman hämmentävässä vertaisvirkkaajan toimessa huomannut että vasurilla muuten onnistuu niin virkkuu kuin neulominenkin!

Päivi Saarelma, projektivirkkaaja

Jippii!

Koulun ollessa lopuillaan ja kesäloman häämöttäessä edessä oli aikaa hengähtää ja kiemurrella jännityksestä.  Minulle kesäloma tulisi tarkoittamaan aikaa jolloin saisin herättää kaikki viisi aistiani taas eloon ja pyyhkiä väsymyksen sekä kiireen kasvoiltani.  Minulla oli hyvä olla.

Hartioitani painoi enää vain yksi asia, se ei ollut ilma jota hengitämme, vaikka tiedän senkin painavan yli sata kiloa. Vaan se, ettei minulle ollut langennut yhtään kesätyöpaikkaa, vaikka olin niitä niin ahkerasti hakenut. Minusta tuntui, että kaikki kaverini olivat päässeet kuka mihinkin, osa kertoi menevänsä tuoteketju PKO:lle, koska heidän vanhempansa olivat siellä töissä ja heille paikka oli automaattisesti tämän takia taattu. Minusta se ei kuulostanut reilulta, koska tiedän ja tiedän, että sinäkin tiedät sen olevan suuri ketju ja suuren ketjun työntekijöillä on paljon lapsia. Tuntui, että meidän muiden oli turha kuskata hakemuksiamme ympäri kaupunkia. Silti sen reippaina teimme ja jäimme suurin osa vaille töitä.

Valmistauduin siis viettämään lomani vapaana kuin taivaan lintu. Se kuulosti mahtavalta kun sen ääneen lausuin. Tiesin siitä kuitenkin tulevan vaikeaa, koska en ollut tottunut elämään jalat maassa ja pää paikoillaan. Aloitin siis tämänkin lomani pienellä reissulla siskoni luokse Jyväskylään, ehdin olla siellä muutaman päivän kun sain puhelinsoiton. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin virallisen kuuloinen nainen, joka esitti minulle ehdotuksen, joka tulisi panna täytäntöön hyvin pian. Vastasin hänen ehdotukseen sanoin ’’jippii’’. Selitin viralliselle naiselle reakointini ja asia oli sovittu. Juoksin kertomaan siskolleni ruokakaupan kassajonoon mitä oli tapahtunut. Minä olin saanut kesätyöpaikan!

Oli lauantaiaamu. Pyörän pyörä oli aivan tyhjä, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nousin satulaan ja pyöräilin läpi kauniin Joensuun. Äiti oli kehunut minulle, että kylläpäs nyt hyvä tuuri sattui kun olin saanut niin hyvän kesätyöpaikan. Olin äidin kanssa ihan samaa mieltä. Rakennus oli hulppea. Olin aina ennekin sitä ihaillut, minusta se oli koko kaupungin kaunein. Ikkunoissa luki, että löytäisin rakennuksen sisältä onnen. Pohdin mielessäni, että ainakin rahaa, mutta muistin vanhan sananlaskun sanovan ettei se sitä ainenkaan toisi, joten ehkä luvassa oli jotain muutakin.


Minua vastaan tuli ihastuttavan näköinen nainen, naisella oli vaaleat pörhöhiukset. Nainen opasti minua mistä tulisi laittaa valot ja mitä rakennuksen ylemmissä kerroksissa tulisi muistaa. Kuljimme läpi kauniita huoneita, joissa oli kauniita tavaroita. Muistin osan, osa oli aivan uusia. Olin kävellyt käytäviä kerran aikaisemminkin, noin vuosi sitten, juuri sinä päivänä kun olin vaihtanut savolaisen syntypaikkani Karjalan sydämeen. Pörhöhiuksinen nainen kertoi minulle kuinka kassakonetta tulisi käyttää. Tuntui kuin siinä olisi tuhat muistettavaa nappulaa, mutta tiesin, että jos minulle tulisi ongelma saisin siihen taatusti apua.  Oloni oli aikuisempi ja kotoisa, olinhan saanut oman kaapinkin.

Päivät kuluivat. Ulkona paistoi aurinko ja pirstoi hellerajoja. Me vaelsimme viileitten kiviseinien sisällä. Tapasin uusia tuttavuuksia. Naisen, jolla oli hervottomat jutut ja suuri sydän ja joka silti luuli itseään vanhaksi. Naisen joka oli nuori, päättäväinen, tomera ja jolla oli kaunis hymy, olin katsonut hymyä aikaisemmin jo työntekijöiden kuvasta. Miehen, joka oli yksinkertaisesti puettu ja kalju, hän oli lempeä ja piti kaikista työtovereistaan. Tapasin myös kirjastosedän jonka työpaikka oli Harry Potterin taikasauvakauppa sekä siivoojakaksikon, jotka olivat jotain aivan muuta kuin siivoajia, he olivat nauravia ihmisiä, jotka elivät hetkessä. Sekä naisen joka työskenteli ylhäällä, mutta kulki usein infoni ohi ja nauroi kahvipöydässä ja omasi hyvät keskustelutaidot. Sekä naisen, jonka koti oli toisessa maassa ja hän osasi tehdä käsillään.

Istun infopisteessäni ja pyörin tuolilla, toisesta suunnasta minulle vilkuttaa variksenpelätin, joka on päättänyt laittaa kesäksi villapaidan ja toisesta suunnasta muutama matonkude-mörkö, jotka näyttävät olevan kavereita keskenään. Asiakas tulee. Skarppaan ja hymyilen. Tervehdin iloisesti ja katselen, mitä hän tuumaa, vaihtoehtoja on monia. Hän ostaa lipun tai kirjoittaa nimen. Hän käy vain vessassa tai keksii syyn ja lähtee pois. Hän epäilee minua tai luottaa minuun. Minä onnistun tai en. Jos en onnistu, pieni puna nousee kasvoilleni ja pyydän odottamaan. Selviydyn tilanteesta, voin taas sanoa ’’jippii’’! Englanti ei ole vahvuusaluettani, onneksi saan täällä sitä harjoitella. Exhibition, se tarkoittaa näyttelyä ja minä opin sen täällä. Päiväni päättyy ja kierrän käytävät ja huoneet, muistan oppimani, jos en, kuulen siitä kyllä. Olen saapunut tänne jokaisena minulle luvattuna päivänä ja nyt huomaan, että alan olla jo loppusuoralla. Vain kolme päivää ja minusta tulee taas kuin taivaan lintu. 

Kesätyöntekijä poseeraa Tuija Teiskan Naistenryhmän
keskellä edellistä blogitekstiä varten.

Olet upea! Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta Joensuun taidemuseo Onni!

Kesätyöläinen Asta Utriainen

Kuukauden kuva / marraskuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Marraskuun...