Lapset museoon rajat ylittävän yhteistyön avulla

Toissa päivänä, keskiviikkona juhlittiin Eurooppalaisen yhteistyön -päivän merkeissä, näin myös Joensuussa. Kauppakeskus Iso Myyssä oli esillä kaiken kaikkiaan 18 Suomen ja Venäjän rajan ylittävää hanketta, joita rahoitetaan Karelia ENPI CBC -ohjelmasta. Jos tämä rahoituskanava on täysin tuntematon, lisätietoja ohjelmasta ja hankkeista löytyy täältä: http://www.kareliaenpi.eu/. Kannattaa käydä tutustumassa, sillä hankkeiden kirjo on hyvin laaja, aina kulttuurin kautta hyvinvointiin ja terveyteen, luonnonvarojen kestävästä käytöstä matkailuyhteistyöhön ja niin edelleen.

Pohjois-Karjalan museo oli näyttävästi mukana päivässä kahden Karelia ENPI CBC -ohjelmaan liittyvän hankkeen puitteissa: Museum Hypertext ja Museum for Family. Kiireisille kauppakeskuskävijöille tarjottiin mahdollisuutta osallistua kukkilintu-askarteluun ja tutustua näin kauppareissun lomassa yhteen karjalaisen kulttuuriperinnön piirteeseen. Mutta miksi juuri kukkilintu-askartelu? Siksi, että karjalainen kulttuuriperintö ja sen välittäminen lapsille on keskeinen teema Museum for Family -hankkeessa, jonka tavoitteena on kehittää lapsille ja lapsiperheille suunnattua museotarjontaa ja tehdä pieniä muutostöitä sekä museon perusnäyttelyssä että Mukulakadulla nimenomaan lapsiasiakkaita silmälläpitäen. Tätä kehitystyötä tehdään yhteistyössä venäläisten kollegoiden kanssa hyviä, ja miksipä ei myös niitä vähemmän hyviä, kokemuksia ja käytäntöjä puolin ja toisin jakaen.

Kukkilintu-tuotoksia

Kehitystyön alkusysäyksenä on toiminut keväällä toteutettu kävijäkysely, jonka avulla kartoitettiin lapsiperheiden näkemyksiä ja toiveita museoon ja Mukulakatuun liittyen. Kävijäkyselyn tulokset olivat museon ja Mukulakadun kannalta ilahduttavan rohkaisevat. Asiakkaat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä siihen toimintaan ja niihin oheistapahtumiin, joita Mukulakatu ja museo lapsiperheille tarjoavat.  Mukulakatua ja museota pidettiin lasten kannalta sopivina ajanviettopaikkoina ja inspiroivina ympäristöinä, ja mikä eritysesti ilahdutti meitä museolaisia oli se, että yllättävän moni lapsiperhe oli löytänyt Mukulakadun lisäksi Carelicumista myös museon näyttelyt. Erityisen sykähdyttävää vastauksissa näin museotädin näkökulmasta oli se, että kukaan vastaajista ei pitänyt museota konservatiivisena tai vanhanaikaisena paikkana, vaan ennen kaikkea paikkana, jossa voi viettää vapaa-aikaa ja oppia uusia asioita.

Vaikka kyselyn perusteella voisi sanoa, että moni asia on jo hyvin, niin onneksi aina voidaan asioita tehdä myös hieman paremmin, näin myös meillä museossa. Jotta museosta ja Mukulakadusta tulisi ehdottomia ykkösiä lasten ja lapsiperheiden vapaa-ajanviettopaikkoina, oli vastaajien toiveissa muun muassa lisää osallistavaa lastenkulttuuria, esimerkiksi erilaisia työpajoja ja eri teemoihin liittyviä lasten opastuskierroksia museon näyttelyihin. Lisäksi näyttelyiden teemojen toivottiin aika ajoin huomioivan erityisesti lapsiasiakkaat ja heidän kiinnostuksen kohteensa entistä paremmin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta lapsia huomioivasta näyttelystä toimii kesäinen näyttelymme Lennossa, linnut Carelicumissa, joka osallisti kaikenikäisiä kävijöitä monin eri tavoin unohtamatta kuitenkaan tiukkaa faktatietoa; sehän on viime kädessä se museonäyttelyiden perusta.

Vastasiko yllä oleva ollenkaan sinun mielikuvaasi museosta ja Mukulakadusta? Oletko täysin eri mieltä? Eipä hätää, jos olet, niin suuntaa kulkusi välittömästi kohti Carelicumia, vastaa kyselyyn ja kerro oma mielipiteesi. Ideoita ja ajatuksia otamme vastaan vielä lokakuun ajan.


Ulla

Kasiluokkalaisia ja kaikkea muutakin Kui? -näyttelyssä, osa 2

Kuukauden aikana silmieni edestä on vilistänyt tuhatkunta 14-vuotiasta pohjoiskarjalaista nuorta. Kansansivistystyön nimessä ylioppilaat Estola ja Lampinen ovat saaneet kunnian johdattaa nuorisoa suomalaisen nykytekstiilitaiteen parissa. Pääasiallinen tehtävämme on ollut siis vahtia, ettei kukaan pyyhi nenäänsä viskoosiin. Anni oli jo museo-opastuksia vetänyt kehissä kivettynyt konkari, oma turnauskestävyyteni kehittyi huippuunsa viimeistään ensimmäisen viikon jälkeen ja nyt museopedagoginen oikea koukkuni saa levätä ainakin seuraavaan kesätyöpaikkaan saakka. Lasten kanssa on mukava tehdä töitä, mutta uskotteko, että suomalaisen tekstiilitaiteen kirjo ei innostanut kaikkia ihan tasavertaisesti. Minusta oli ihanaa nähdä kuitenkin joka päivä aitoa intoa.

Useimmat ryhmät onnistuivat salaamaan innostuksensa opastuskierroksen ajan, mutta työpajassa voodoo-nukkeja ja rautalankamörköjä väkerrellessä lapset eivät enää voineet hillitä itseään. Museon projektihuoneen valkoiset seinät muuttuivat muutamassa viikossa hillittömäksi, mielikuvitukselliseksi ja asteittain vinksahtaneeksi kollektiivitaideteokseksi. Kasien pajojen lisäksi projektihuoneen työpaja on ollut koko näyttelyn ajan kaikille museovieraille avoin ja nuoren vimman lisäksi seinille on päässyt julkisuuden henkilöidenkin töitä. Vanhin pajassa työskennellyt oli 99-vuotias mummo, joka seisoi topakasti omin jaloin ja antoi puikolle kyytiä ja me parikymppiset istuimme ja ulvoimme selkäkipujamme. Nuorin oman elämänsä tekstiilitaiteilija oli parivuotias herra Iivari (nimi muutettu), joka äitinsä avustuksella taiteili helmistä, pihjalan oksasta ja rautalangasta lentokoneen.

Oppaan töiden ohella olemme Lampisen kanssa istuneet myös taidemuseon projektihuoneessa ja väännelleet rautalankaa naamat punaisina sekä hikipäissämme repineet matonkuteita materiaaleiksi kasipajoihin. Tuhratessani itkuisena ala-asteen käsityötunneilla korkeintaan välttävän arvosanan ansaitsevia töitä en olisi koskaan uskonut päätyväni paikkaan töihin, jossa repisin nöttösiä kilpaa kollegani kanssa. Riemastuin myös huomatessani, että osaan virkata muutakin kuin ketjusilmukkaa. Lapsuuden traumat raastoivat vielä sen verran, että neulepuikkoihin en tarttunut. Projektivetäjä Päivi Saarelma on silti oikeassa haastaessaan museonkävijöitä eheyttävään käsityökokemukseen. Minä, joka olen aina vihannut kaiken maailman rättikässää, jätän nyt harmistuneena kaikki kesken jääneet luomukseni tänne viimeisenä työpäivänäni ja toivon, että ne ovat vielä tallella kun ensi viikolla tulen vielä käymään ainakin vertaisvirkkuussa. Suosittelen lämpimästi kaikille tätä avointa työpajaa, Kui? -näyttely on auki 29.9. saakka.

Lämpimiä muistoja herättää jo nyt eritoten mitoiltaan 1,8 x 35 metrisen kalaverkon ripustaminen seinälle. Kyseinen toimenpide vaati henkilönosturilla ajamaan opettelemista minulle, joka en ole koskaan ajanut autoakaan. Opastäti tarttuu kuitenkin ennakkoluulottomasti myös miesten töihin. Verkko tuli tarpeeseen, koska nyt näyttelyä jäljellä ollessa pari viikkoa, projektihuone tursuaa toinen toistaan hurjempia murmeleita.

Kaverukset ja taka-alalla kuuluisa kalaverkko

Talon historia kaiken tämän päälle tuntuu hurjalta. Katsellessani kuinka 14-vuotiaat pojat kisusivat keskenään museon juhlasalissa ja söivät tyytyväisinä eväitä en voinut olla ajattelematta lasten päiden yllä tekstiä: ”Rauha siunaa sukupolvien työn ja uhrit” ja sen molemmin puolin talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden entisen poikalyseon oppilaiden nimet. Vastakkaisella seinällä ovat kaatuneet sisällissodasta. Niin valuu aika tämänkin rakennuksen läpi.

Toisaalta sukupolvikokemus sai taas uuden ulottuvuuden tänään, kun Päivi piti opastuksen päiväkotilaisille, jotka silmät pyöreinä ihmettelivät Heli Ryhäsen Plan B -veistosta, joka oli jonkun mielestä ”hämähäkkimajavamies”. Kahdestakymmenestä päiväkoti-ikäisestä lähtee suorastaan räjähtävä into, kun koko lauma pääsee työskentelemään yhdessä. Alakerran päätyhuoneen vaikuttava väri- ja valomaailma saa isommankin museovieraan hiljaiseksi. Kaikenkaikkiaan Kui? -näyttely on täynnä erilaisia maailmoja, jotka aukenivat päivä päivältä enemmän.

Sateenkaariponi ihmettelee Janna Syväojan veistoksia

Lassahtanut melkein-hyvä-muisto jäi kulttuuriministeri Arhinmäen vierailusta. Paven piti tulla nypläämään pitsiä meidän kanssamme, mutta valitettavasti aikataulut eivät antaneet periksi. Siitä lähtien olen ollut itselleni vain neiti ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola. Ansiokasta oli, että Arhinmäki paneutui Parafestin työpajoihin, jotka oli järjestetty taidemuseon tiloihin. Tänä vuonna Arhis oli festivaalin suojelija.

Täällä opin taas paljon. Naulasin peukaloon ja jatkoin töitä. Nolasin itseni teinien nähden ja opastin muina miehinä. Tämä on myös hurjan kiva ympäristö tehdä töitä niin ihmisten kuin puitteidenkin puolesta, saatan lähettää tänne jopa postikortin.

Kiitos. Kumarrus. Ja ihmiset, menkää katsomaan Kui? -näyttely. On yhtä hyvä kuin isolla kirkolla.

Terveisin Anna ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola

Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun v...