Perinteistä joulua

Viime päivinä kahvipöytä- ja lounaskeskusteluissa näin joulun kovaa vauhtia lähestyessä ovat vahvasti tulleet esille erilaiset joulunviettotavat. Kuka syö joulupuuron aattoaamuna, kuka jouluaamuna? Laitetaanko puuroon luumusoppaa vaiko kanelia ja sokeria vai perinteisesti voisilmä? Entä onko jouluaterialla kinkkua, karjalanpaistia, kalaa vaiko jännittävän modernisti seitanpaistia eli kasviskinkkua? Missä vaiheessa joulukuusi kannetaan sisälle sulamaan? Käydäänkö haudoilla jo heti aamupäivällä vai vasta illan hämärässä? Ja se joulusauna, ennen vai jälkeen joulupukin vierailun? Vaikka jokaisella tuntuu olevan oma tyylinsä juhlistaa joulua, niin yhtä kaikki jokainen haluaa tiukasti pitää kiinni niistä tavoista, jotka ovat aina siihen omaan joulunviettoon kuuluneet.

Tottahan se on, että ihmiset tarvitsevat rituaaleja, vakiintuneita tapoja toimia erilaisissa tilanteissa. Mitäpä siitä maanantaiaamun töihin lähdöstä tulisi ilman niitä joka maanantaiaamu toistuvia rituaaleja? Tuntuisiko joulu siis joululta, jos sen viettoa ei ohjaisikaan tarkasti määritellyt, jopa ritualistiset toimintatavat? ”Kun se puuro on aina syöty aattoaamuna kello kymmenen, niin se syödään tänäkin vuonna. Ja lahjat aukaistaan kello kuusi, niinhän ne on aina aukaistu.”

Vaikka maailma ympärillämme muuttuu hurjaa vauhtia, on elämässämme jotakin pysyvää: joulunviettotavat. Aika lohdullinen ajatus eikö totta? Mutta siitäkin huolimatta ajattelin itse kokeilla tänä vuonna hieman uudenlaista lähestymistapaa jouluun: ehkä jätänkin sen joulupuuron sinne jouluaamuun ja avaankin lahjat jo ennen joulusaunaa, ja kaipa sinne hautausmaalle ehtii sitten iltahämärissäkin eikä heti sen joulurauhan julistuksen jälkeen…


Joulumieltä ja joulun valoa toivotellen,
Ulla

Yhteistyötä rajan ylitse

Zdrastvuite! Hyvää päivää! Näin itärajalla on syytä osata ainakin muutama sana venäjää. Kun valitsemme kesätyöntekijöitä museoihimme, on valinnassa yhtenä tärkeänä kriteerinä edes auttava venäjän kielen taito. On kohteliasta, että asiakaspalvelussa oleva henkilö osaa venäjää. Viime kesänä bunkkerimuseolla ja taidemuseolla kesätyössä olleet, ja venäjänkieltä taitaneet, nuoret saivat paljon positiivista palautetta kielitaidostaan - kuten museommekin venäjänkielisestä palvelusta. 

Matkailijoita rajan takaa tulee kaupunkiimme säännöllisesti pitkin vuotta, ja tiettyinä juhlapyhinä normaalia viikkoa runsaammin. Täytyy myöntää ettei ole päivääkään, ettei Joensuun kaduilla tai liikkeissä kuulisi venäjää. Myös museoissamme vierailee venäläisiä matkailijoita, ja tämän takia näyttelyjen infokielet suomen lisäksi alkavat olla vakiona englanti ja venäjä. 

Yhteistyö Venäjän Karjalan museoidenkin kanssa on viime aikoina lisääntynyt roimasti. Kuluvan vuoden alussa alkoi Pohjois-Karjalan museossa kaksi EU-rahoitteista, Karelia ENPI CBC- ohjelman hanketta: Museum Hypertext ja Museum for family. Ensimmäisessä hankkeessa luomme Karjalan tasavallan Kansallismuseon kanssa muun muassa yhteistä Open Karelia – tietokantaa, teemme kulttuurireittikierroksia ja toteutamme nettisivuston Sortavalasta. Jälkimmäisessä hankkeessa taasen toteutamme yhteisiä pedagogisia sisältöjä sekä teemme tiettyjä uudistuksia Matkalla Karjalassa –perusnäyttelyyn ja Mukulakadulle. 

Ensi vuonna yhteistyömme Venäjän Karjalan eri toimijoiden kanssa tulee suuren yleisön tietoisuuteen näyttelyjen avulla, sillä toteutamme ns. Karjala –sarjan. Avaamme Pohjois-Karjalan museossa helmikuussa valokuvanäyttelyn, jossa esitellään kesällä 2013 kuvattuja koteja, ihmisiä ja maisemia sekä Pohjois-Karjalasta että Venäjän Karjalasta. Hieman keväämmällä näyttelytilan valloittaa Äänisellä oleva ainutlaatuinen kulttuurikohde: Kizhi, ja kesällä on vuorossa näyttely Sortavalasta - sekä sen suomalaiselta että sotien jälkeiseltä, neuvostoliittolaiselta / venäläiselta ajalta. Myös taidemuseon kesän 2014 päänäyttely – Nikolai I – poika, isä ja keisari – tulee rajan takaa Pietarista. 

Hankkeiden ja näyttelyjen myötä alkavat sekä venäläiset kollegat niin Petroskoissa, Sortavalassa, Kostamuksessa kuin Karhumäessä ja Pietarissa tulla tutuiksi, samoin heidän työskentelytapansa että kulttuurieromme. Hankeneuvottelujen keskellä putkahtaa monesti esiin uusia ideoita yhteisistä näyttelymahdollisuuksista. Ja miksei niitä nousisi, sillä onhan meillä yhteinen karjalainen kulttuuri ja runsaasti molempia alueita koskevia historiallisia tapahtumia. Niin, ja kielitaitokin alkaa vähitellen kehittyä niin, että erotessa voimme hihkaista: Dasvidanja, paka! Näkemiin ja moikka!

Tarja Raninen-Siiskonen

Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun v...