Moikka! Tässä kirjoittaa siis työssäoppimassa ollut 18-vuotias Maiju, kuka opiskelee Otsolassa toista vuotta audiovisuaalista viestintää. Etsin keväällä toppipaikkaa Joensuusta, joten hain tänne. Nyt on viisi viikkoa harjoittelua takana, ja kuusi viikkoa lomaa edessä ennen kolmatta opiskeluvuotta.
Ensimmäinen päivä ei jännittänyt, olin vain tietämätön. Sain esittelykierroksen täällä, sekä Carelicumissa. Sain myös oman työpisteen, jonka valloitinkin nopeasti kaikella kameraroinalla. Ensimmäisen viikon aikana alkoi tottua rytmiin ja talon tapoihin. Opin, että portaat ovat huomattavasti kätevämpi ja nopeampi reitti kuin hissi ja ettei Kiasmassa kannata mennä reunimmaiseen naistenvessaan järkyttävän kokoisen oven "raon" vuoksi. Sain myös neuvoja taiteeseen liittyen: jos aiot ryhtyä esimerkiksi taidemaalariksi, ei kannata käyttää halpaa paperia.
Tietyt tavarat ovat kulkeneet koko harjoittelun ajan mukana. Niistä merkittävin on pöydällä lojunut pikkurillini pituinen töppökynä, jolla kirjoitin väkisin viimeiset viisi viikkoa. Ylpeys ei vain antanut periksi vaihtamaan pidempään. Hyvänä kakkosena tulee oma kamerani, jonka akkua sainkin kulutettua kiitettävästi.
Harjoittelun aikana pääsin taltioimaan Carelicumin molemmat näyttelyt. Pidin kuvaamisesta, pidin näyttelyistä ja pidin ihmisistä. Viime viikolla niiden lisäksi kuvasin Penttilänrannan taideteokset.
Koko harjoittelun aikana kaikista mieluisin tehtävä on kuitenkin ollut video, jota kuvasin ja editoin ainakin pari viikkoa. Kun astun tähän museoon, tulee rauhallinen mutta utelias olo. Sana mysteeri voisi kuvata sitä hyvin. Joten toivon, että edes osa siitä fiiliksestä näkyy videolla.
Nyt jätän tämän mielenkiintoisen talon, sympaattiset ihmiset ja viiden
sentin töppökynän odoittamaan seuraavaa harjoittelijaa. Uskon, että voin
sitten vanhana sanoa ylpeänä olleeni kahdeksantoistakesäisenä töissä
juuri tässä taidemuseossa.
- Maiju Laukkanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti