Ajatuksia kaupungin kulttuurivalmentajalta

Minulla oli kulttuurivalmentaja -pestin alussa ilo päästä työparini Maisan kanssa nauttimaan myös valmennettavana olemisesta: mm. Taidemuseo Onnin ja Pohjois-Karjalan museon ansioituneet työläiset kertoivat meille työstään ja työpaikoistaan asioita, joita me sitten pystyimme puolestamme jakamaan omalla tavallamme omille valmennetavillemme. Tämä antoisa - vaikkakin lyhyt - prosessi sai minut pohtimaan sekalaisen assosiatiivisesti muutamia asioita, joita seuraavaksi hahmottelen.

Valmentajan suhteessa valmennettavaan on usein ensisijaisena ajatuksena, että valmentaja tietää riittävässä määrin jotakin riittävässä määrin paremmin kyetäkseen kehittämään valmennettavaansa "eteen päin". Variaatio alkaakin sitten, kun kukin oman mielipiteensä mukaan ryhtyy kertomaan siitä, mikä heidän mielestään on tärkeää/tärkeintä. Ja monissa tilanteissa se on ilmaistavissa suhteellisen oikeaan osuvasti: 110 metrin aitajuoksussa on taatusti monia asioita, jotka tulee tehdä tietyllä tavalla, jotta suoritus onnistuisi mahdollisimman hyvin. Nämä asiat ovat opetettavissa ja niissä onnistuminen helposti mitattavissa: paras tulee ekana maaliin.

Taide tuo yhtälöön mukaan tulkinnan. On ihan sama miten ihanan väriset sortsit radan 6 juoksijalla on: jos muut ehtivät maaliin aiemmin, on hän viimeinen. Taiteessa - vaikkapa teatterin lavalla - jokainen katsoja voi nähdä asiat periaatteessa kuten haluaa. Näyttelijän onnistuminen ei olekaan enää vain sitä, miltä hänestä itsestään tuntuu, vaan jokainen katsoja on kriitikko ja jokainen kritiikki voi vaikuttaa näyttelijään. Tämä mentaliteetti koettaa välillä hiipiä urheiluunkin: "Pelitapahtumien perusteella Suomen olisi kuulunut voittaa: pitihän joukkueemme palloa hallussaan 65% prosenttia peliajasta ja suurimman osan siitä vastustajan puolustusalueella!" Mutta niin kauan kuin, sääntöjen perusteella, tehdyt maalit ratkaisevat voittajan, on moinen säälittävää urputusta.

Taiteista juuri kuvataide puolestaan lähestyy omalla tavallaan eniten urheilua. Väitän tämän johtuvan kahdesta asiasta. Ensiksikin maalaus nimenomaan naturalistisena JA "onnistuneena" on automaattisesti "hyvä". Aivan kuten urheilijan suoritus, sen ollessa parempi kuin muiden kisassa olleiden. Musiikissa, vaikkapa, voi artisti soittaa/laulaa kappaleen vaikka millaisella virtuositeetilla, mutta jos kuulija ei tykkää, niin "ei hyvä". "Onnistuneen" maalauksen aihe ei samalla tavalla vie pois teoksen arvoa katsojan silmissä. Toisaalta, jos kuvataide heittäytyy liian "vaikeaksi", me unohdamme tulkinnan yksilöinä ja hätäännymme tuntemattoman edessä, mikä voi ilmetä monin tavoin: abstraktin taiteen edessä saatamme lukkiutua, epätavallisten valintojen äärellä saatamme suuttua (meinasin ammoin itse saada puulaakiottelun katsomossa turpaani, kun innostuin kaverini kanssa kannustamaan suureen ääneen pelaajien ohessa pelivälineitä ja kenttää).

Lisäksi kuviota hämmentää kuvataiteen rahallisen arvotuksen kulku: Musiikkibisnes hehkuttaa eniten myytyjä levyjä ja hiukan kehuvia kritiikkejä; kuuntelijat kertovat suurina massoina toisilleen mistä pitävät ja miksi. Kuvataiteesta - ehkä osittain valokuvaa lukuunottamatta - puuttuu tällaisia kansanomaistavia käytäntöjä: Teinit eivät kelaa Isossa Myyssä, että "Kato hei täs ko mull on Artagrammiss Kujasalon uusin grafiikka. Eikö oo hieno!?!" Useammin kuulee kommentit, joissa päivitellään, miten siitäkin "taide"teoksesta on ikinä kukaan voinut maksaa sellaista summaa - lapsenikin osaisi töhertää moisen. Moista rahallista arvonnousua ei yhtälailla - jos aina ollenkaan - löydy muista taiteenlajeista. Vai milloinka olette törmänneet teatterin lippuluukulla esitys esitykseltä kohoaviin hintoihin. Monet taideteokset sen sijaan myydään aina uudestaan aina uudella ennätyshinnalla.

Ja sitten on vielä kuvataiteilijan ohuempi henkilökohtainen kontakti yleisöönsä. Yleensä asian ajaa pelkkä teos, jota ihastellaan/vihasteellaan museossa/galleriassa/tms. Tarvitsisiko, ja jos niin miten, kuvataiteilijankin joskus "nousta lavalle" ja antautua elävänä tekijäksi, tulkittavaksi ja arvosteltavaksi? Vähintään tuota tematiikkaa olen päätynyt pohtimaan kaikkien valmennettavien kanssa, mikä mielestäni kertoo jonkinlaisen tietoisen muutoksen tarpeesta väistämättömän, hitaamman kehityskulun ohessa. Mitä se sitten käytännössä on, voisi hyvinkin olla suhteellisen laajan edustajajoukon pähkäiltävissä - ja juuri siksi, sitä odotellessa, on oivallista tutustua miten tahansa päin aiheeseen paikkakuntamme oivallisissa museoissa. Sinä lukijani: Mene museoon! Tutustu esillä olevaan TAITEESEEN ja ole siitä mitä mieltä haluat, mutta älä ohita mitään olankohautuksella, vaan ole tietoisen aktiivinen - tykkäät sitten mistäkin tai et. Ihminen ei elä pelkästään leivästä eikä yleisurheilija hyppää pelkästään seivästä. Me olemme vuosisatojen saatossa antaneet ulkopuolellemme luvan päättää, mikä on arvokasta ja mikä ei. Me voimme ottaa sen luvan itsellemme takaisin - ainoa vaara sisältyy siihen, että otamme mukaan vimman laittaa asiat paremmuusjärjestykseen sen sijaan, että kukin keskitymme nauttimaan siitä, mistä itse eniten pidämme antaen sen legendaarisen kukkakedon kukkia täysillä :)

Kyösti Kemppilä
Kulttuurivalmentaja

Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun v...