Kuukauden kuva / huhtikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Huhtikuun teoksen on valinnut tettiläisemme Verna.

Tapani Mikkonen, Viuhka 1991
litografia, Joensuun kaupungin kokoelma



Pidän teoksessa siitä, että sitä pitää tulkita itse ja kaukaa ja läheltä katsoessa saa erilaisen mielikuvan. Tapa, jolla teos on tehty saa sen näyttämään hiukan sarjakuvamaiselta. Vaikka taitelija ei ole käyttänyt teoksessaan värejä, siitä saa vahvan vaikutelman heti.  

Verna Lepikkö, tet-harjoittelija, Pataluodon koulu 8D

Näkymätön Arla

Kun Onni suosii rohkeaa -ohjelmaa ideoitiin alkuvuodesta Osuuskunta Hurman taiteilijoiden ja museon väen kesken, joku ringissä päästi suustaan sanat ”näkymätön Arla”. 

Vaikka eilen esitetyn Arlan päivän ohjelman sisältö keskittyikin lopulta Arla Cederbergin aikalaistaitelijattariin - Minna Canth, Elin Danielson-Gambogi, Maria Jotuni, Aino Kallas & Mateli Kuivalatar – sanapari jäi kummittelemaan päähäni.

Arla Cederberg, nimi jonka jokainen Joensuun taidemuseon ystävä tuntee. Mutta kuka tuntee Arlan?

Arla Cederbergin elämästä on taidemuseon toisen kerroksen Arla-huoneessa luettavana esite, mutta tässä tiivistelmä alla niille, joille nainen kokoelman takana on vielä jäänyt vieraammaksi.


Anni Arla (Aarla) Cederberg (1886-1961) oli varakkaan joensuulaisen liikemiesperheen tytär. Arla asui varhaislapsuutensa Joensuussa ja kävi koulua Joensuun yksityisessä tyttökoulussa sekä sen seuraajassa Joensuun tyttökoulussa 1897-1901. Hän siirtyi Helsinkin Suomalaiseen Yhteiskouluun syksyllä 1902. Kesät hän vietti kuitenkin edelleen Joensuussa.

Koulunkäynti tuntui Arlasta pitkäveteiseltä ja hän viihtyi paremmin ystävineen Helsingin riennoissa, tanssiaisissa ja ompeluseuroissa. Arla ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi vaan erosi Yhteiskoulusta kahdeksannen luokan syyslukukauden jälkeen 1906. Seuraavana vuonna hän aloitti veljensä Aarnen innoittamana Mustialan maamieskoulussa vuoden mittaisella meijerikkökurssilla.

Arla ei koskaan toiminut palkkatyössä meijerikkönä vaan jäi äitinsä Hannan seuraksi ja hoivaksi Janne-isän kuoltua 1908. Äiti ja tytär asuivat Helsingissä, mutta viettivät aikaa myös Joensuussa ja Liperissä sekä Euroopassa matkustellen. Hannan kuoltua 1914 Arla muutti pysyvästi Helsinkiin.

Arla sijoitti osakkeisiin ja eli pääasiassa osinkotuloilla. Päivätyönään hän jäljensi kirjallisuutta sokeiden pistekirjoitukselle. Hän työskenteli usein kuutena päivänä viikossa, eikä ottanut siitä korvausta. Hyväntekeväisyys oli muutenkin lähellä Arlan sydäntä ja hän muun muassa avusti rahallisesti kristillisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Vapaa-ajallaan Arla teki käsitöitä, luki paljon, kiersi antiikkiliikkeitä, keräsi hopeaa ja postimerkkejä. Myös pääkaupunkiseudun luontokohteet olivat hänelle tärkeitä. Lisäksi hän kävi säännöllisesti taidenäyttelyissä, erityisesti Taidehallissa. Tuttavat ovat luonnehtineet Arlaa vaatimattomaksi, vetäytyneeksi ja pidättäytyneeksi ihmiseksi sekä hienostuneeksi kulttuuripersoonaksi, joka vältteli seurapiirejä. Keskustelua hänen kanssaan on kuvattu vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi - ellei kyseessä sitten olleet taideteokset, joista hän puhui mielellään.


Arla Cederbergin ruokasali 1940.

Taide kiinnosti Arlaa jo nuorena. Varakas kotitausta ja suuri perintö mahdollistivat taidekokoelman synnyn 1920-luvun lopulla. Kokoelmaa hän kartutti aina 1950-luvulle saakka. Lähtösysäyksenä omalle kokoelmalle toimi isältä peritty taidekokoelma.

Arla osti teoksia taide- ja antiikkiliikkeistä, näyttelyistä ja yksityishenkilöiltä. Hän keräsi pääasiassa suomalaista 1800-luvun puolenvälin jälkeistä maalaustaidetta. Arlalla oli läheinen suhde luontoon ja maaseutuun ja maisemat ovatkin yksi kokoelmaa määrittävä tekijä. Kokoelma painottuu romanttiseen maalaustaiteeseen, realismi esiintyy maisemien todellisuusvaikutelmina, ajan kumoukellinen naturalismi vain pilkahduksena.

Parhaimillaan kokoelmaan kuului yhteensä 44 teosta. Kaikki hankinnat eivät kuitenkaan Arlaa miellyttäneet ja hän luopui niistä myöhemmin. Toisaalta joitain suosikkiteoksiaan, kuten Albert Edelfeltin muotokuvaa Virginiestä (1883) hän piti aina samalla paikalla kotonaan.

Arla Cederberg kodissaan Helsingissä 1950-luvulla.

Arla Cederbergillä oli läpi elämänsä lämmin suhde Joensuuhun ja hän halusi lahjoittaa taidekokoelmansa juuri synnyinkaupungilleen. Ateneumin intendentti Aune Lindström arvotti kokoelman kuolinpesän pyynnöstä 1961 ja rajasi ”museokokoelmaan soveltuvat teokset”. Rajaus teki kokoelmasta sekä ilmeeltään että taidehistoriallisesti yhtenäisemmän, teoksia valikoitui yhteensä 24.

Cederbergin taidekokoelma ja apteekkari Olavi Turtiaisen samoihin aikoihin testamenttaama taidekokoelma johtivat Joensuun taidemuseon perustamiseen 1962. Cederbergin huoneen ripustusta on sittemmin täydennetty teoksilla muista kokoelmista, mutta kuten ilmeisesti Arlan itsensä, Virginie on huoneessa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yksi museokävijöiden suosikeista.

Sanomalehti Karjalaisen uutinen Cederbergin kokoelman avajaisista vuonna 1962.


Niin, se näkymätön Arla. Hiljainen filantrooppi, ilmeisen pidättyväinen ja vetäytynyt eläessään, mutta joensuulaisten museovieraiden näkökulmasta niin suosittu ja näkyvä tänäkin päivänä. Elämänvaiheiden kertaaminen valottaa ehkä kokoelman syntyä ja Cederbergiä taiteenkerääjänä, mutta nainen itse tuntuu koko ajan olevan askeleen edellä, tavoittamattomissani.

Varmaa kuitenkin on, että Cederbergin kokoelma löytää jatkuvasti uusia ystäviä ikään ja taustaan katsomatta ja on opastuksillakin ehdottomasti kysytyin kokonaisuus. Se jos mikä lämmittää mieltäni. Uskon että Arlakin ilahtuisi.

Hanna-Maija

Voi poijaat, mitä mie nään!

Suhtaudun museossa valokuvaamiseen vähän kaksijakoisesti. Ensisijaisesti olen sitä mieltä, että taide on aina parhaimillaan koettuna tässä ja nyt. Vuorovaikutus syntyy teoksen äärellä ja parhaat kuvatkin toimivat jälkikäteen lähinnä muistin tukena.

Toisaalta kauniista interiööreistä tai oivaltavista ripustuksista ottaa muistoksi kuvia mielellään – ja on sitä kieltämättä vuosien varrella tullut napattua kuvia niistä vaikuttavimmista taideteoksistakin. Löytyy sieltä seasta myös useampi museoselfie, vaikka olenkin vakaasti siinä uskossa, etten omakuvien ottamista juurikaan harrasta. Eli vaikka sisäinen salivalvojani välillä nostaa päätään nähdessään puhelimien, kameroiden ja tablettien kanssa näyttelyä kiertäviä ihmisiä, eipä taida näiden todisteiden valossa itselläni olla paljon naputtamista.

Kuvaaminen on monelle iso osa kulttuurikokemusta. Totta kai puhuttelevia elämyksien jakaminen tuntuu mielekkäältä ja se on myös mainio tapa välittää tietoa eteenpäin. Välillä se kuitenkin saa jo liki absurdeja piirteitä. Näyttelyt koetaan älylaitteen läpi ja keikoilla katsomossa näkyy näyttöjen meri. Teatterissa kuvaaminen on kielletty, mutta ei siitäkään huolimatta mitenkään ennenkuulumatonta. Viime syksynä näin jonkun kuvaavan kännykällä elokuvateatterissa musiikkidokumentin päättävää keikkataltiointia 20 vuoden takaa. Tarina on tosi.

Itseni tulee nykyään kuvattua työn puolesta  huomattavasti enemmän kuin vapaa-ajalla. Virallisten dokumenttikuvien ottamisen meillä hoitavat asiansa paremmin osaavat ihmiset, mutta vapaamuotoisemmat otokset ovat minun hiekkalaatikkoani. Tänä keväänä olen kuvannut Reetta Gröhn-Soinisen Voi poijaat! -näyttelyn veistoksia verkkotiedotukseen, lähinnä Instagramissa, Facebookissa ja Twitterissä käytettäväksi.

Ja kas! Olen huomannut jotain erikoista. Gröhn-Soinisen värikkäät poikaveistokset puhuttelevat livenäkin, mutta monet ilmeistä ja eleistä ovat rouheiden veistosten pinnalla niin hienovaraisia, että ne ovat tulleet minulle näkyviksi vasta kameran näytöltä.

Alla muutama esimerkki Instagramissa julkaisemistani veistoskuvista.

Mie en nää & Rosvoa ja poliisia (2016)

Yksityiskohta teoskokonaisuudesta Voi poijaat! (2016)

Yksityiskohta teoksesta Laulukuoro (2015)


Ei tähän oikeasti tarvitsisi kameraa väliin: nyanssit olisivat nähtävissä ihan paljain silmin, kun vain malttaisi - tai kehtaisi! - pysähtyä tutkimaan niitä muualtakin kuin omien silmien korkeudelta. Monet taideteokset - etenkin veistokset ja installaatiot - voivat toimia eri puolilta ja korkeuksilta tarkasteltuna aivan eri tavoilla. 

Mitäpä jospa ensi kerralla kyykistelisitkin teosten tasolla tai katselisit niitä alaviistosta? Saa täällä halutessaan vaikka kontatakin. Meillä ei paheksuta. 

Kevätterkuin

Hanna-Maija

ps. Teoskuvien jakamiseen somessa liittyy tekijänoikeusasioista ja lakiteknisistä kysymyksiä, jota museovieras ei välttämättä tule ajatelleeksi. Siinä olisi ainesta ihan omaksi tekstikseen, joten päätin olla käsittelemättä aihepiiriä tässä sen enempää.

Kuukauden kuva / marraskuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Marraskuun...